Lapsena kauneimmat lauluni kuulin, mulle kun tuuli soi saariston. Unhoittuneen tuon kaiken jo luulin, mutta se sielussain sittenkin on. Rinnassain läikähtää tunne kuin ennen, kun mä käyn synnyinseutua päin. Muuttuneeni vaikka uskoin vuosien mennen, estää en voi kyyneltäin.

Ääretön aava on ympärilläin, ymmärrän viimeinkin sydämessäin: Kaikki muu turhaa ois, kunhan olla vain vois synnyinsaarensa arvoinen.

Kallioon juurtunut mänty niin väärä miljoonan nähnyt on tuulispään. Kymmenten vuotten jälkeen se jäärä siirtynyt ei ole senttiäkään. Sellainen myöskin on ihmisen muoto, luonteen kun määrää ankara maa. Taipuu, muttei taitu kovin helposti ruoto, syysmyrsky vaik' tuivertaa.

Ääretön aava on ympärilläin, ymmärrän viimeinkin sydämessäin: Kaikki muu turhaa ois, kunhan olla vain vois synnyinsaarensa arvoinen.

Nyt, kuten lapsena, alla mä tuulen leijani pilviin näin lennätän. Auringonlaskun aikaan taas kuulen kappelin kellojen helkähtävän. Ennenkuin pimeä ehtii, niin rantaan palaavat paatit kalastajain. Viimeisenä maininkina saapua santaan tahtoisin aatoksissain.

Ääretön aava on ympärilläin, ymmärrän viimeinkin sydämessäin: Kaikki muu turhaa ois, kunhan olla vain vois synnyinsaarensa arvoinen.