Astuu valloittaja yksin eteen valtaistuimen ja taivaalliset sotajoukot käskyä vain odottaa voimakenttäsiipensä hän taittaa, päänsä kallistaa ja katsoo silmiin kuningasta kohta sortuvaa

"Maailmoiden tuhoaja, elävien jumala taivaankannen kannattaja, vuori kultainen ne nimiä on vain ja nimet otetaan nyt pois jos kasvoillesi lankeat, se mitä pelastaa"

Tajunta on tyhjä kuten taulu illan hämärässä jotain silti tihkuu läpi, tuoksu muistojen: Ensimmänen muisto kovin vaisu, kovin hämärä on sydämessä piilotettu salaisuuden ovi, toinen muisto häilyvä kuin kuva harmaa rakeinen on kasvoista ja niiden takaa aukeavaa maisemaa, kolmas muisto, luvuista ja numeroista, kaavoista, neljäs muisto pimeä ja vaarallinen tie. Ja ääni tuntuu selittävän hiljainen ja vakava kuin jokin tuttu, turvallinen kauan sitten kadonnut. Se kertoo ruumiin kartaksi ja kivun kertoo kompassiksi valopisteet tajunnassa tehtäviksi selittää:

Minä muistan suuren kirjan alla pyhän sinetin, sen jonka esi-äidit maasta kantoi uuden taivaan alle, minä muistan liitot, sodat, matkat uudet sopimukset, minä muistan itseni vain niin kuin muistaa painajaisen.

Sortuu valtakunta tomuun viimein joka ikinen ja hallitsijain nimet vaipuu unohdukseen tuonelaan kaatuu järjestelmät, kuolee sanat suuret huulille ja rauniolla yksinäinen tuulenhenkäys vaeltaa ja niin kuin silti elänkin on kaikki aikaan siroteltu, puhallettu tuuliin aurinkojen kerran sammuvain. Valtapiiri mielen oppii avaruuden sanomaa, hiljaisuutta sanattomain tähtiholvien. Rakkausko, viha, kerran virtas läpi olentoni, elämä sen kudos, olin siinä lankana turhaako siis tuokiot ja kaikki tämä sisälläni uhma kuolevaisen kohti pimeyden kasvoja.