Vajaus miehistössä kesken jääneen talkoon, musta mies lyö lapionsa nietokseen. Taloyhtiössä lippu puolisalkoon, maaliskuussa tuuli pyyhkii kyyneleen.

Meitä sadatteluttavat sormet jäiset pappi ylitöinä kertoo juttujaan Kahvipöydän luona vitsit väkinäiset aivot autioina soivat hysteriaa tulvillaan.

Hän nyt jostain katsoo meidän ihmisvanaa ehkä hymyilee, hän saattaa naurahtaa, hah Ylistystä vain, ei yhtään pahaa sanaa kuinka paljon pikku juttu aikaan saa.

Kuinka ahkerasti joskus töitä tehtiin iltayöstä aina aamuaurinkoon Yksi kuolema ja naama kaikkiin lehtiin, korppikotkat, niiltä viimein myötämieltä saanut oon.

Keskiyöllä, kun peijaiset hiljenee, outo kulkija vaeltaa. Painaa korvansa maahan ja kuuntelee oman verensä kohinaa. Lintuviidasta tuuli nyt unta tuo, kukat kuihtuvat huurteeseen. Kaikki häipyy kuin ois ollut unta tuo, matkaa huomeneen.

Onko taivaassa hän nyt vai helvetissä, tyhmä kysymys, se vastaamatta jää. Yhdentekevää hän olkoon vaikka missä, joka paikassa on monta ystävää.

Uusi aamu, käymme kiinni työhön uuteen vielä silmissämme suola kirveltää. Vaikka jaksaisimme elää ikuisuuteen joka kerta meistä tuntuu että kaikki kesken jää...

(Hän palannut on juurilleen hän palannut on juurilleen hän palannut on juurilleen hän palannut on juurilleen... ...juurilleen... hän palannut on juurilleen... ...juurilleen... hän palannut on juurilleen... ...juurilleen... hän palannut on juurilleen...)

(Laudamus te, benedicamus te, adoramus te, glorificamus te. Laudamus te, benedicamus te, adoramus te, glorificamus te)

Hän on poistunut hommansa tehtyään hän on ansainnut seppeleen joilla kesken on työnsä ne painaa pään ja ne puhuvat hiljakseen. Uusi aamu ja viikko ja uusikuu me elämme edelleen Sillä puusta, jos pystyyn se kuivettuu, saa vain koristeen.

(Hän palannut on juurilleen hän palannut on juurilleen hän palannut on juurilleen hän palannut on juurilleen hän palannut on juurilleen hän palannut on juurilleen hän palannut on juurilleen)

Siellä jonottaa hän luona taivaan portin, tilaa oluen ja selaa Iltistään. Portsarikin hymyilee ja tarjoo Nortin, eikä vaadi lomakkeita täyttämään. Hän saa kitaran ja kunnon jenkkikamaa. Katsoo väkeä, taas monta vainajaa. Pari sointua hän näppää Alabamaa, loppuillan käsivarsiin nimmareita raapustaa.

Itsesääliämme jäämme murehtimaan, emme ymmärtää voi mitään ennen kuin hänen laillaan saamme homman viimein himaan maailmamme keinutamme alassuin.

Nikkekään ei enää saavu aulaan, hänkin uskoi löytäneensä satumaan. Sinne päästäkseen hän kiskoi narun kaulaan, sitä koko loppuelämänsä joutui katumaan.