Mä oon nyt tässä, mä elän. Mä oon jo tässä, elämässä. Mä oon nyt läsnä, mä elän. Mä oon jo tässä, tässä elämässä.

Mä olen kohdannut mun demonit, mä olen kohdannut mun eroni, se vei multa veroni. Mun ei tarvi enää miettii, koska tiedän mun ei tarvi enää pelkää, mun aika ei oo vielä. Mun aika ei oo siellä missä muiden, mut aika lepää siellä missä kuljetaan uiden. Mun suu lepää yllä tuhansien suiden, yllä tuhansien puiden, alla miljoonien kuiden.

Mietin itseeni ja muita, mietin tuhansia ruokittavia suita, miljoonii jotka lepää haudas luina. Sitä, et mitä paskaduuni tekee niist niitä, jotka valittaa ettei oo mitään tekemist. Etsii oikeet alaa, aina ala kerrallaan, mut sit ne hajoo pikkuhiljaa pala palalt kerrallaan. Miten se kaikki vaikuttaa sun mielialaan, jos mult kysytään, niin se aiheuttaa vaan mielipahaa. Tuntuu, et kun kirjoitan, aivot sulaa ja mietin onks mun mieli vahaa, vai onks mun mieli rahaa? Jos mä myyn mun levyn sulle, kättelen sua ja katson silmiin: "Terve, mä oon Julle." Mä oon vaan normaali, vai oonks mä sittenkään? Onks se normaalii ettei ole aina itsessään? Tai se et on, en tiiä. Järkeilen mieluusti, teen sanoist ruokaa ja tungen ne sun nieluusi. Sit sun on pakko syödä. En haluu enää joutuu nurkkaan siihen tilanteeseen, et mun on pakko lyödä. Tai sitten pakko tehdä mitään,

pakotuksen voimal ei tuu mistään yhtään mitään. Näin mun sisäl itää. Kiinni jyvänen, herkäl päällä itseäni hyväilen. Niin diippii juttuu, et mun nimi pitäs olla Syvänen. Mä menen syvälle. Hyvil ihmisille tapahtuu hyvii asioit. Oonks mä päässy jyvälle? Täst jutust, siis täst elämäni tarinas, sain tarpeekseni itestäni ja jatkuvast marinast. Näin jatkuu tää tarina, en rimaa enää alita. Enää et tuu kuulemaan hampaideni kalinaa. Sen särinä takaa. Sitä rakkautta ei ole olemassakaan mitä pärinä jakaa. Se on vaan lume, silti se mua kutsuu, ja puhuu mulle: "Tule tänne Julle, tule tule."

Mä olen kohdannut mun demonit, mä olen kohdannut mun eroni, se vei multa veroni. Mun ei tarvi enää miettii, koska tiedän mun ei tarvi enää pelkää, mun aika ei oo vielä. Mun aika ei oo siellä missä muiden,

mut aika lepää siellä missä kuljetaan uiden. Mun suu lepää yllä tuhansien suiden, yllä tuhansien puiden, alla miljoonien kuiden.

Nyt mä palan mun ruumiiseen alas. Elän parast aikaani, enkä halua mennäkään takas. Takas sinne mis ei ollukaan mitään, sinne mis mun piti koko ajan jostain kiinni pitää. Nyt mun ei tarvi, mä, mä olen vapaa. Irti niist kahleist, jotka käänsi mun pääni mun napaan. Mä en tarvi lihaksia, habaa. Mä en tarvii enää niittei tai koksuu tai jotai vitun jabaa. Se on kaikki sitä samaa. Ne iskee salaa ovelasti sielt takaa, ja syö sun mielesi lamaan. Mun mieli on nyt vakaa, eikä se toimi enää ku vaan sil yhdel ainoalla tapaa. Ja se tapa on suora, mut silti oikeel suunnal. Eikä se tapa sun tunteit niinku huora.

Mut kipu pitää suoda. Pitää antaa haavojen vuotaa ja sit vasta työntää ne pois luotaan. "Kaikki on saatava":s ei ollu sanat häävit, mut en ylistäny huumeit, ymmärsitte väärin. Fiilispohjalt sen käänsin. En oo sellast meininkii mitä Pipes nähny täällä päin läänii. Mä vaan sanoin miten olin, olin miten olin. Mä olin miten olin, siis olin. Se mikä olin joskus on enää jäänne. Mä haluun elää tällee, omistan tän mun elämälle.

Mä olen kohdannut mun demonit, mä olen kohdannut mun eroni, se vei multa veroni. Mun ei tarvi enää miettii, koska tiedän mun ei tarvi enää pelkää, mun aika ei oo vielä. Mun aika ei oo siellä missä muiden, mut aika lepää siellä missä kuljetaan uiden. Mun suu lepää yllä tuhansien suiden, yllä tuhansien puiden, alla miljoonien kuiden.

Mä oon nyt tässä, mä elän. Mä oon jo tässä, elämässä. Mä oon nyt läsnä, mä elän. Mä oon jo tässä, tässä elämässä.