Ruusun punaisen hän toi, ojentaessaan sen sanoi: ”Katso kukkaa loistavaa, kuin kauniiksi se kasvoikaan.”

”Omistani poimin sen. Nääthän pitänyt oon siit’ huolen. Ja jos sut omakseni saan, lupaan myös sut saan loistamaan.”

”Huulillesi ruusunpunan saanhan nostattaa? Piikkejäsi helliä, kunnes ne enää kutittaa. Rakaudella ruokkia, iltaisin sulle puhella. Ja jonain aamuna, jonain aamuna, puhkeat kukkaan.”

Ihmetteli siin’ toinen: ”Miks haluut tehdä kaiken sen? Miks omaa aikaa hukkaisit? Ruususta musta rukkaisit?”

Vasts hän siihen sanoin: ”Siks tän ruusun mukaani toin. Ei se vaan itseään iloiseks’ tee, molemmat meist’ nyt hymyilee.”

”Jos huulillesi ruusunpunan saan mä nostattaa? Ja piikkejäsi helliä, kunnes ne enää kutittaa. Jos rakkautta hehkut ja loistollas’ valaiset myös mut, Miten aikani ois, miten aikani ois mennyt hukkaan?”

Ei antautunut toinen viel’, epäily oli onnen tiel’. ”Entä jos en kukkan puhkea? En olekaan niin rohkea?”

Vastaus oli valmiina: ”Jo pidän sua kauniina. Tärkeintä kanssas’ kasvu on tai jokainen ois kukaton.”

”Ja huulillesi ruusunpunan tahdon nostattaa Ja piikkejäsi helliä, kunnes ne enää kutittaa. Rakaudella ruokkia, iltaisin sulle puhella. Ja jonain aamuna, jonain aamuna, puhkeat kukkaan.”