Ne puhuu koko yön, on juuri tavanneet. Ne puhuu kaiken aina lapsuudesta asti. Ne puhuu siitä, miten riparilla kiusattiin, ja miten vaikeeta on uskoo puolueisiin, ja miten piti tulla arkkitehdiksi, mut ihan ok et se ei mennyt niin. Kun ne on puhuneet, ne hymyilee. Ne vähän toisiansa paijaa ja haukottelee, ja ei mee kauan, kun toinen siihen nukahtaa sohvalle vaatteet päällä, on jo valoisaa, Mutta se toinen yhä istuu ja valvoo, istuu ja valvoo ja tuijottaa.

Silloin se tulee, se tunne, joka vaivaa, se, josta ei pääse irti repimälläkään, se, joka parhainakin hetkinä hiipii sun kannoilla kuin varas, jää nurkan taakse hämärään. Se hyökkää, se vääntää, se puree ja syö, se jää sydämeen sattumaan:

Me ollaan täällä yksin, yksin, yksin. Me ollaan täällä yksin, yksin, ja toista et voi riittävän lähelle päästä koskaan.

On jotkut lähekkäin ja toiset sisäkkäin. Jotkut ei puhu vaan vetää vaikka turpaan. On toiset itkua täynnä tai pelkoa ja toiset keskenään vain hyviä kavereita, toiset taas janoaa hellyyttä niin, että ne ostaa sitä rahalla tai valheilla. On kaikki sanottu, kaikkia halattu, runoja luettu ja parempia kirjoitettu. Ei löydy mitään, mitä ei ois jo koeteltu, ja sitä miettii kivan päivän jälkeen: Tää on just hyvä näin, tää on voitettu. Tää on just hyvä näin, tää on hyvä näin.

Silloin se tulee, se tunne joka vaivaa, se, joka naurun saa kurkkuun juuttumaan, se, mitä säikkyy vaikka tanssin pyörteissäkin, säikkyy ja vahtii, et mikä mun onkaan. Se hyökkää, se särkee, se pirstoo ja lyö. Se jää mieleesi raapimaan:

Me ollaan täällä yksin, yksin, yksin...

...Ja toista et voi riittävän lähelle päästä koskaan.