Hiljaa mummon vanha kaappikello raksuttaa Mummon pienen pirtin lämpimässä.

Mummo kutoo sukkaa hämärässä, Sukkaa jonka lapsenlapsi saa.

Kerran oli kello nuori niin kuin mummokin, Mutta siitä kauan on jo, kauan tietenkin, Kello raksuttaa mennyttä aikaa.

Nuorikkona mummo kerran lahjaks kellon sai, Silloin päivä oli mittumaarin. Kellon tehnyt oli käsi vaarin: Onni pirtin täytti, tottakai. Päivät silloin lipuivat kuin joutsenet ne vain, Riemu arjestakin teki silloin sunnuntain, Kello raksutti onnea pelkkää.

Pienet jalat piipersivät sitten kellon luo Ihmetellen raksutusta rattaan. Nuoruus kulki niin kuin tahtomattaan Aika riensi niin kuin virran vuo. Vaarin tuoni vei, ja lapset lähti maailmaan, Joku saapui kerran vain ja lähti uudestaan, Kello raksutti kaipuuta silloin.

Hiljaa mummon vanha kaappikello raksuttaa Mummon pienen pirtin lämpimässä. Nukkunut on mummo hämärässä Unta, josta herättää ei saa.

Uni nyt on mummolle se kaunis, tuttu tie, Joka jälleen vanhan mummon onnen aikaan vie, Kello raksuttaa mennyttä aikaa.