En kanna kaunaa, enkä kaipaa tänne koskaan Kun äiti kuolee, lähden viimein kaupunkiin En muista niitä, jotka nyt mua hieroo paskaan Jos laitan silmät kiinni, nousen taivaisiin Ne huutaa raivoissaan: ei mies, ei toimi noin! Kauneus kai loukkaa niitä, minkä sille voin Ja ruumistani täällä vaikka pilkataan sieluuni koskea ei voi milloinkaan

Vaatteeni, joille irvaillen ihmiset nauraa ja höyhenpuuhka, jota nyt niin halveksitaan tarvitsee siellä vielä lisää kimaltavaa tai muuten hukun massaan monenkirjavaan Eivätkä ruuhkaan juutu perheautot vain vaan linja-autot, limusiinit rinnakkain Joskus voin mennä vuorille vain katsomaan alhaalla illoin hehkuvaa maisemaa

En niele tuskaa, vaan shamppanjaa virtanaan Verhoudun paljetteihin päästä varpaisiin Minä tunnen kaikki ja tietenkin minut tunnetaan Valokeila aina osuu tähden askeliin Ei pilkkaa suut, ei nouse sormi yksikään En enää pelkää, etten ketään löydäkään Ja linnun lailla kerran nousen korkeimpaan ruumiini vanki koskaan en ollutkaan