Voiman tunnos, elämäni kunnos, voisin pitää huolta mun rungosta. Ei kummost, joku pitää huolta mun mummost, ku mul on kalenteris tungosta. Eipä aikaa ku vaihdetaan paikkaa, mä oon vanha tai vainaa, kaikki meni jo. Metsiä raivaan, maikkoja vaivaan, mä tunnistin taivaan mut seki meni jo. Liikaa mestoja, oppeja estoja, kloppein ei kelailtu matkojen kestoja. Liikaa laineja sanottavana, usein sanottomana, vanhassa parempi vara. Liian tietonen, epäolennaisest, paineist vatsalaukussani paiseit. Älä odota mun pystyvän tähän, oon vaan pystyssä vähän, kunnes jämähdän.

Kuka täällä toisen virheitä oikaisee? Mä lasken levolleen Luojan. Oman ikänsä nähdessään huokaisee mies, ja ampuu viestintuojan. Rajat, seinät kaatuu päälle. Tuhlatut ajat, mun solut itkee ääneen. Niin paljon, niin paljon elämässä on mikä elämättä jäänee.

Etten oo saanut edes kaulaani skrakaa, tai kolme reikää laseis silti paikat spragaan. Tarpeeks tärpättii, koristeeksi norttii, ja ku iho on harmaa ja silmis sini kortilla. Jos kävelytän, pakko dallaa. Mikäs siinä ku on ruokapyötä ja katto pään alla. Leipäjono kasvaa sä kastat pullas kahvii, vaik kahvi on laihaa, ja pullatki vaan pahvii. Mies tarvii ravintoo, liikuntaa ja työtä, ku sossuralli on vaan piilevä syöpä. Ei sitä ite tienny mikä oli haitaks, roiskeläpillä ja lonkulla laihaks. Peilikuva kysyy; mies vai hiiri? Ku seison housut kintussa kädessä Predators-viiri. Onnellisuus ei oo kahlittuna duuniin, vaan terve mieli tarvii terveen ruumiin.

Kuka täällä toisen virheitä oikaisee? Mä lasken levolleen Luojan. Oman ikänsä nähdessään huokaisee mies, ja ampuu viestintuojan. Rajat, seinät kaatuu päälle. Tuhlatut ajat, mun solut itkee ääneen. Niin paljon, niin paljon elämässä on mikä elämättä jäänee.

Ei elämä oo reiluu, eikä mies vaikka kuinka heiluu pysty sitä koskaan reiluksi muuttamaan. Ikuista urheiluu, juoksu jonka aika aina voittaa. Epäreiluu, huutakaa: Ei elämä oo reiluu! Eikä vaikka neiti miten heiluu, voi sitä uusiksi määrittää. Tiukkoihin liinoihin nuoret jalat kääritään, mieli kitukasvunen ihmisyyden vääristää. Ei oo vääristä vääristää pullopohjan koboltti, pikkupomon ohjat, ja kasvattajan sohvat. Heitä homo voltti, niin tiedän et oot kunnos. Nykyajan tungos on pienen miehen koltti. Panoksena elämä joka halkasee kallon, elämältä säästyy se joka paikal on. Viisaus on aika, tyhmyydet tankkaa, jokasel on muutama vuosirengas rankkaa.

Kuka täällä toisen virheitä oikaisee? Mä lasken levolleen Luojan. Oman ikänsä nähdessään huokaisee mies, ja ampuu viestintuojan. Rajat, seinät kaatuu päälle. Tuhlatut ajat, mun solut itkee ääneen. Niin paljon, niin paljon elämässä on mikä elämättä jäänee.