Kun nuoruuden huuman, hehkuvan kuuman vie muiston tie, niin muistot nuo lohdun suo, ja kaikki muu unhoittuu. Sun kanssasi silloin kulkea illoin sain kahden vain, ja taivaan kuu naurusuu, vain nähdä sai suukon kai.

Vaan yhtä ei lausuttu ääneen, sen uskoimme mieleemme jääneen.

Silloin uskoin, että ainiaan meille kuutamo luo kultiaan – että toisiamme tavataan luona vanhan veräjän. Silloin luulimme kai molemmat, että päättymättä jatkuvat hetket onnelliset, ihanat luona vanhan veräjän.

Mut vuodet ne vaihtui, haaveemme haihtui pois, niinkuin ois, se hurmaa vaan öisen maan, tai taikaa yön tähtivyön. Jos toivoa saisin, niin haluaisin, kun muistat mun, ja jos myös on lohduton sun eessäs tie, niin se vie taas kaipaamaan uudelleen aikaa, mi muistojen kätköissä kaikaa. Ehkä kerran vielä uskotaan kultaan kuutamoon ja suudelmaan. Ehkä kerran vielä tavataan luona vanhan veräjän. Silloin ymmärämme molemmat, että päättymättä jatkuvat, hetket onnelliset, ihanat luona vanhan veräjän. Luona vanhan veräjän.