Aika on jättää syntymämaa, taas kyynel silmää kostuttaa. Kun lähtökahvi vielä höyryää … hän siirtää sen koskemattomana keskemmälle pöytää. Ei tähän koskaan tottua voi, hän noustessaan näin aprikoi. On lähtö aina yhtä viiltävää ... Ja pakko on hänen taskustansa nenäliina löytää.

Lähtee Silja Line, kesäloma ohi meni, kuten päivä vain. Arki edessä on taas ... ja elokuu on jälleen.

Ei kadu, ei, hän ratkaisuaan, hän jättää jälleen synnyinmaan. Vain lähtemättä ehkä sielu jää ... kun sille on uutta kotimaata mahdotonta löytää.

Hän kai suri vielä enemmän, kun lähti kuuskyt'yhdeksän ja töihin meni Tukholmaan hän maahan houkuttelevaan. Nyt oudon kielen oppinut on, ja Fredriksson on rivitalokaverina aivan korvaamaton. Hän alkuun siellä auttoi.

Murheensa koittaa tahdon voimalla voittaa muuan mies isänmaaton jälkeen vuosien saaton. Pakko on vain sietää, kun sen tietää.

Saa se olla uusi isänmaa, vaan ei voi sitä rakastaa, kun muistaa kotimaiseman, sen saunamajan matalan, sen tyyneen järven lahdelmineen. Ei entiselleen voi elämä nyt palautua. Mies sen miettimiseen, ei enempää nyt urhaa.

Aika on jättää syntymämaa, mies maihinnousukortin saa ja Volvon ohjaa lautan uumeniin ... Hän katsoo, kun laiva merelle jo lähtee laituriltaan. On suru miehen mielestä pois, kai heikomminkin mennä vois. Hän vielä kerran katsoo Helsinkiin ... Näin vaihtuu jo kesälomapäivä elokuiseen iltaan.