Se oli kevät ja kukkui tuo koivikon käki, kun Armiitan bussiautossa ens kerran näin.

Se oli linjalla Pölkkylä ja Mahalanmäki, kun Saukkosen auton peräosastoon jäin.

Henkselmannitempun minä Armiitalle tein, kysyin: eikö neiti istuis hetkeksi mun polvellein?

Valikka myöhemmin kyllä penkille mahtunut ois, ei Armiitta siitä lähtenyt pois.

Kyllä maksassani vihlas, kun auto mäkeä laski. Kysyin: eikö teille voisi nyt päästä kortteeriin?

Vaikka litsaksi meni taskussa Armiiro-aski, sen korvasi Armiitan kuiskaus niin:

Olen leski, joll on mökki ja niin puhdas on syön. Jos herra vain on siellä tuhma, heti heinällä lyön.

Silloin rakkaus kaunis niin puhkesi kukkaan. Ei Amor ampunut nuoliaan hukkaan.

Vihkimustat tää poika, kun päällensä puki, ja Saukkonen meidät bussillaan kirkolle vei,

ja kun kahvia höyrysi täysinäinen muki, lettivehnänen pöyvästä silloin puuttunut ei.

Nyt oimme eläneet yhdessä jo parikymmentä vuotta, eikä Armiitta mua kortteeriin ottanut suotta:

Jos koko perheemme yhdessä nyt matkustais, täyden lastin silloin Saukkonen sais.