Sinä syksynä alkoi koulut niinkuin ennenkin, koulutietäni kuljin mä yksin. Minä tahdoin vain olla niinkuin kaikki toisetkin, katsoin kuinka ne käy käsityksin. Toisten kasvoilla riemun näin, välitunnilla mä aina yksin jäin . Minä jollekin kertoa tän kaiken halusin, minä tahtoisi olla en yksin.

Kului päiviä silloin kaikki muuttui jotenkin, minä teinköhän vain jotain väärin. Pilkkahuutoja toisten kyynelsilmin kuuntelin, yksinäiseksi itseni tunsin. Koulun jälkeen mä pelkäsin kotimatkaa kiertotietä kuljeksin. Kiven päälle mä metsänreunaan usein istahdin, siinä hiljaa vain istuin ja itkin.

Usein mietin mä ajattelevatko ollenkaan, kuinka paljon ja pitkään se sattuu. Tuota kaikkea tarkoittavatko he tosiaan, luulevatko et siihen vain tottuu. Tahtoisin hyvän ystävän, mitään toivoisi en minä enemmän. Arkipäivää tää kaikki aivan liian monen on, minä huomista mietin ja valvon.

Silti uskon et tulee päivä jolloin minäkin siivin onnellisin nousen lentoon. Minä entistä vahvempana silloin lentäisin, enää tarttuisi tuulet ei hentoon. Taivas kantaa sua kuitenkin, siivet kauniit vahvistettu kyynelin. Sinun laulusi vahvempana muita soimaan jää, ethän huomista pikkuinen pelkää.