Kerran kun tulin kotiin, luotin omaan vaistooni: Lähdin karkumatkalle, jättäen kodin taa. Jos katson taakse päin, siel kodin nään. Se nytten jää yksikseen: ei nyt äitikään tuu.

Wo-hoo, jättäen kodin taa. Wo-hoo, jättäen keittiöt taa. Wo-hoo, jättäen yön taa.

Kun katselen ympärilleni, en tunnistakkaan mitään. Pelkkä pieni orava mua pelkää askelin. Itsekkin tulen tajuihini: ei ruokaa, ei juomaa. Ei mitään elävää. Ei taloja, Ei rakkautta, ei mitään. Mut onnea on mul, näen talohon. Siihen kipitän ja löydän tien.

Wo-hoo, jättäen kodin taa. Wo-hoo, jättäen keittiöt taa. Wo-hoo, jättäen yön taa.

Asetun talohon, ja löydän onnen tien. Se rakkaudenkin tie mua onnistaa: Äiti, Isä ja poika, asuvat rakkaudel. Nyt poikakin mua rakastaa, löysin oikean tien. Tiet liian pitkiikin mut kyllä mä kestän.

Wo-hoo, jättäen kodin taa. Wo-hoo, jättäen keittiöt taa. Wo-hoo, jättäen yön taa.

Mut tärkein on tää: hyvän tien, matka hyvä. Ikävöin kotiini, kyynel nousee poskelle. Mut toivon minäkin: Sukulaiseni ja ystäväni, löytäkää lyhyin onnen tie. Jättäkää yö taakse.