Miltäs tunti lihapäitä paeta, katuun kaatua ja jälleen saada turpaansa syyttä? No, sen se opetti, kuinka moni tilasi lusikalla hyvyyttä ja arvaan, että rekkalastikuormalla tyhmyyttä ja jälkiruuaksi tyhmyyttä.

Entä miltä tuntui peiliin katsoa, nähdä mustelma ja verta joka paikassa, kunnes pikkuhiljaa silmät alkoi umpeen muurautua? No, sen mä kestin paremmin, kun peilin omistajatyttö lohdutti hieman mua. Aloin hiljalleen parantua, ja lauloin:

Onhan kuitenkin aina lopulta aika hienoa olla elossa, nousta ylös ja sanoa: pidän sinusta ja tästä paikasta.

Näinä päivinä en enää turpaan saa, mutta aikuisuus on joskus paljon hankalampaa. Nyt näkee voimakkaampia vaahtosuita, jotka mukiloivat maailmaa ja tahtovat määrätä kaikkia muita taas ja lietsoa tappeluita taas...

Silti aion täällä pitkään roikkua: hopeareunuksissa killun enkä irrota koskaan. Vaikka uskoa varmasti koetellaan, niin hyvyyttä on annosteltu meihin aina enemmän kuin pahuutta milloinkaan. Pahuus ei pysty voittamaan koskaan.

Onhan kuitenkin aina lopulta aika hienoa olla elossa, nousta ylös ja sanoa: pidän teistä ja tästä paikasta.