Johtoporras yskäisi: "Tässä laulussa on terroristi. Se on monille ei-toivottu laulu." No, mä kannoin kitaraa. Täytyi sitten kantaa sekin risti, että tein kai ei-toivotun laulun. Nuori tyttö kyseli: "Et kai enää laula kuolemasta? Kai lopetat ei-toivotut laulut?" Luulin, että laulan vain siitä mitä täällä tulee vastaan. Vai teinkö ei-toivotut laulut?

Niistä, jotka yli jäi tai kiiltävistä kuvista pois kannettiin teen ne ei-toivotut laulut... Niille, joille enne mua samat rikkinäiset aiheet annettiin: ei-toivotut laulut. Siksi, etten tänäänkään tikahtuisi arkipäiväin tylsyyteen: ei-toivotut laulut. Sillä jollen niitä tee, niin enpä tiedä mitä enää täällä teen. Teen ei-toivotut laulut!

Voi olla että saan niskaan kylmää vettä ja parvekkeilta perään huudetaan: "Etkö jo lähde muualle, taivaan tähden, ei-toivottuja lauluja laulelemaan?"

Joskus mietin ihmisiä, joita kiusaa aivan pienenpienetkin ei-toivotut laulut... Ehkä syy on minussa? Saatan olla jollain lailla sekaisin, kun teen ei-toivotut laulut. Sillä niin kuin itsestään saapuu säkeistöt ja jälleen soimaan jää ei-toivotut laulut. Ehkä niin tarkoitettiin? Ehkä annetaankin jostain ylempää ei-toivotut laulut?

Voi olla että saan niskaan kylmää vettä ja parvekkeilta perään huudetaan: "Etkö jo lähde muualle, taivaan tähden, ei-toivottuja lauluja laulelemaan?"

Mutta laulan vaan. En osaa peiliä kaihtaa ja päätä en ryhdy vaihtamaan. Laulan vaan: en saata uskoa, ettei ne mahdu näin suureen maailmaan.