Oli aamu jonkun Suomi-filmin, joka kulisseilta näyttää vaan. Kuljit itkettynein silmin, herrat söivät aamusuolaisiaan.

Huusin: "Minne sut vien, pyyhit pois sen tien sä niinkuin peitevärit sateeseen. On enää ennallaan ristiriidat, joita kannat edelleen, yli kissojen yön..."

Hän särkee seinämaalauksen, jossa lapset rokkaa arkuissaan. Vanha nainen kuiskaa peilille arvoituksen: "Ken on kaunein farkuissaan?"

Torin laitaan jään, katson ystävään, joka sadan vuoden tuskaa myy. Halpaa se on; kun silmät nään, on alla naamionsa kyy. Ja kissojen yö...

Niin mä kerron, minkä kuulin: "puisen laivan on nähty uppoavan." Hän tulee viereen, on se tuuli. Kaikki särkyi ja tiedän taas alkavan kissojen yön...

Pian aamu on ja hän on jälleen kädet ristissä niin peloissaan. Ja hän purkautuu kuin lapsi ystävälleen: "näinkö unta mä vaan?"

Mutta myrkyt liikkuu kun tuuli käy. Kohta alkaa täälläkin pakastaa. Voit mennä pois tai vielä hetken nukkua tai rakastaa. Yli kissojen yön...